Teemu katseli ikkunasta ulos. Kaksi lokkia liiteli järven yllä. Heidän kerrostaloasuntonsa sijaitsi viidennessä kerroksessa. Talo oli rakennettu aikoja sitten järven rantaan. Joskus talo oli kai ollut viihtyisä ja mukava, tällä hetkellä se oli vain vanha ja kauhea. Ainakin Teemun mielestä. Kyllä hän tiesi ettei äidillä ollut enempää rahaa. Joskus Teemu toivoi, että hän löytäisi vuosia sitten merille kadonneen isänsä, että isä asuisi hienossa huvilassa meren rannalla ja Teemu voisi muuttaa sinne, eikä hänen enää koskaan tarvitsisi nähdä heidän pientä asuntoaan. Turhia toiveita. Eihän täältä pääsisi mihinkään ennen kuin hän täyttäisi 18. Lapset kiljahtelivat pihalla. Tuolla samalla hiekkalaatikolla Teemukin oli pienenä leikkinyt. Ovi kolahti. Leena äiti tuli töistä. Hän oli ollut koko päivän siivoamassa sairaalaa. Äiti oli vähän yli 40. Hän käytti aina oranssia kulahtanutta villapaitaa, mustaa jakkuhametta joiden loistivat punaiset sukkahousut. Yhdistelmä melko värikäs, ja aika kauheakin. Hän oli ollut siivoojana jo monta vuotta, ja sen kyllä huomasi. Ainut piristyksen lähde hänelle oli työväen jumppa kerran viikossa. Siellä Leena keskusteli muiden samankaltaisten yksinhuoltaja äitien kanssa kaikesta mahdollisesta. Nyt kuumin puheenaihe oli Matti Vanhasen uusi naisystävä. Teemu huokasi. Toivottavasti hänelle ei tulisi koskaan noin tylsää elämää. Teemu halusi arkkitehdiksi. Siinä hän voisi vaikuttaa että ihmiset saisivat asua hienoissa taloissa kauniilla paikoilla. Harmi vain ettei Teemu ollut kovin hyvä piirtämään. Äiti oli ruvennut lämmittämään eilistä makaronilaatikkoa.
Teemu huomasi rannalla tytön kävelemässä ja vieläpä yksin. Miten kukaan voi kävellä vapaaehtoisesti täällä? Teemu mietti. He asuivat kaukaisessa työläiskaupunginosassa,
jossa ei ollut mitään hienoa. Tyttö oli pysähtynyt kivikkoon. Teemu seurasi kiinnostuneena mitä tyttö puuhasi. Tyttö oli ottanut kangaskassistaan järjestelmäkameran esille ja keskittyi nyt kuvaamaan järvellä olevia lokkeja. Äiti huusi Teemun syömään. ”En ehdi nyt, syön sitten kun tulen takaisin! ” Teemu huusi ja lähti ulos. Jostain syystä hänen oli pakko päästä ulos lähemmäksi tuota tyttöä. Teemu käveli rantaa pitkin, aurinko oli ruvennut paistamaan. Auringon valossa kerrostalo ja sen ympäristö eivät näyttäneet niin synkiltä. Tyttö kuvasi edelleen lintuja keskittyneesti. Teemu näki että tyttö oli erilainen kuin muut. Hänellä oli pitkät luonnonkiharaiset suklaanruskeat hiukset. Nyt Teemu näki myös tytön silmät, sillä tyttö oli huomannut Teemun ja kääntynyt katsomaan häntä. Tytön silmät olivat taivaan siniset. ” Asut sä täällä?” Tyttö kysyi. ” Joo, valitettavasti. ” Teemu vastasi.
” Ai mitenniin? Musta tää vaikuttaa just kivalta. Mä ite asun keskustassa. Enkä tykkää yhtään, koska siel ei oo yhtään metsää tai järviä. ” ” No tää nyt on vaa tälläne vanha paikka kaukana kaikesta. Mut ei meil oo mun äitin kaa varaa asua muualla. Mitä sä kuvaat?” Tyttö tuijotti Teemua suoraan silmiin. ” Luontoa enimmäkseen, joskus jotain rakennuksia ja ihmisiä. Voin mä susta ottaa kuvan.” Tyttö sanoi hymyillen. ” Joo ei tarttee.” Sanoi Teemu kiireesti. ” Tyttö katsoi kelloaan. ” Mun pitää nyt kyl lähtee kotiin. Mut mä otan susta kuvan et löydän sut vielä. ” Nopeasti tyttö otti kuvan ja lähti polkemaan pyörällään keskustaan päin. Teemu katseli tytön perään ja lähti hymyillen kotiinsa.
Ehkä tässä paikassa on sittenkin jotain hyvää.


Lotta ja Satu